Roosa Kanerva
Elämää sen kaikkine ihmeineen ja olentoineen kunnioittava ihmettelijä. Olen ammatiltani tanssi-ja liiketerapeuttisten menetelmien ohjaaja, jooga nidraohjaaja, syvärentoutusohjaaja, kehotietoisuusohjaaja ja lähihoitaja. Minulla on kolme lasta. Keskimmäinen poikani on kehitysvammainen ja nuorimmaisella on diabetes, joten erilaisuus ja erityisyys ovat lähellä sydäntäni luonnon, eläinten ja liikkeen lisäksi.
Olen pienestä asti kärsinyt kehollisesta jännityksestä ja ahdistuksesta, myöhemmin paniikkihäiriöstä. En ole kokenut olevani turvassa, vaan olen aina hakenut turvaa itseni ulkopuolelta ja kontrolloinnista. Olen tukahduttanut sisäistä hätääni eri keinoin.
Elämä on tuonut eteen kaikenlaisia haasteita ja vaatinut minua näkemään oman todellisen tilani ja kurkottamaan kohti syvimpiä pelkoja. Vuonna 2018 jouduin jäämään pois työelämästä uupumisen ja kroonistuneen migreenin vuoksi. Olin kadottanut täysin yhteyden itseeni.
Jouduin toden teolla pysähtymään ja pohtimaan elämääni maatessani päivästä toiseen lattialla kivusta kärsien, että kuka minä olen ilman työtä, ilman tanssiharrastusta, ilman sitä kaikkea suorittamista ja tekemistä.
Tunsin ja koin hyvin selvästi kuinka olin rääkännyt itseäni, vihannut ja inhonnut. Suurin syy siihen on ollut se tunne, etten ole voinut luottaa ollenkaan omaan kehooni ja että se on ollut hyvin turvaton paikka elää. Tunsin valtavaa häpeää heikkouksistani. Koin olevani huono kun en jaksanut työelämässä hoitoalalla.
Pikku hiljaa erilaisten itsehypnoosien, luovan liikkeen ja tanssin, syvärentoutusten, terapian, luonnossa olemisen ja kehotietoisuusharjoitusten avulla aloin päästämään irti kotrollista, luottamaan kannatteluun ja näin hyvin selvästi sen hädässä olevan pienen itseni, joka kaipasi kaikista eniten nähdyksi tulemista, rakkautta ja turvaa.
Löysin kunnioituksen itseäni kohtaan ja hyväksyin tilanteen, jossa olin ja elin. Koin ensimmäisiä kertoja todellista sisäistä turvan kokemusta ja rauhaa. Rakkautta ja kiitollisuutta. Pystyin vähitellen lopettamaan lähes kaikkien lääkkeiden käytön.
Ymmärsin myös, ettei arvomme ole kiinni siitä mitä teemme, vaan jokainen on jo itsessään äärimmäisen arvokas.
Keho on aina nykyhetkessä, mieli usein menneessä tai tulevassa.
Koskaan emme ole elämässa varsinaisesti kokonaan valmiita, joten edelleen minunkin eheytymis- ja paranemismatkani jatkuu. Välillä kuormituksen kasvaessa erilaiset keholliset tuntemukset, väsymys ja kivut ovat nousseet pintaan, mutta nyt minulla on enemmän rauhaa, ymmärrys ja tietoisuus mukana kohdatessani niitä. Yritän sallia itselleni kaikki kehossani ja mielessä ilmenevät tuntemukset ja tunteet.
Koitan hyväksyä itseni juuri sellaisena kuin olen, eli keskeneräisenä. Se ei todellakaan ole aina helppoa. Varsinkin välillä vanha suorittaja ja vaatija minä nousee pintaan ja arvottaa itseni tekemisieni kautta. Eli vasta kun olen tehnyt sitä ja tätä olen rakastettava, olen arvokas. Onneksi huomaan nykyään ajoissa tämän ajattelumallin ja koitan hymyillä sille. Syvällä sisimmässäni tiedän aina olevani arvokas ja rakastettu, vaikka olisin kuinka heikkoja ja hauras. On haastavaa nähdä pimeys ja varjot itsessäni, mutta ilman heikkouden hyväksymistä itsessäni en voi koskaan hyväksyä heikkoutta ja pimeyttä muissa.
Omien rajojen pitäminen tarkoittaa oman itsensä kanssa samalla puolella toimimista, oman kehon kuuntelua ja syvimpien tarpeidemme ymmärtämistä. Emme voi venyä ja vanua yli itsemme ja jaksamisemme. Vaikka sitä kuinka haluaisi, niin tämän asian ymmärtäminen on äärimmäisen tärkeä seikka. Se on rakkautta itseä ja lopulta kaikkia kohtaan. Sillä jos emme itse jaksa ja voi hyvin, niin miten voimme auttaa ja hoitaa muita tai ymmärtää syvällisemmin toisten ihmisten ahdinkoa ja kärsimystä.
Omat rajat tarkoittavat minulle tarpeeksi paljon olemista ja lepäämistä itsessäni, hiljaisuudessa ja luonnossa. Luovan liikkeen ja tanssin kokemista.
Minun on usein palattava itseeni, pysähdyttävä ja kuulosteltava mitä minussa tapahtuu ja mitkä ovat todelliset voimavarani sillä hetkellä
